Kairacrossin toinen keksijä, seikkailukonkari Alpo Kuusisto osallistui heinäkuussa 2026 Alaska Mountain Wilderness Classiciin, jota pidetään maailman ensimmäisenä seikkailu-urheilukilpailuna. AMWC on yksi maailman vaativimmista seikkailukisoista, ja tänä vuonna rata oli poikkeuksellisen paha…
Alpo Kuusisto Lapland Wilderness Challenge 2024:n lähtökuvassa
Teksti: Alpo Kuusisto
Kuulin Alaska Mountain Wilderness Classicista noin 25 vuotta sitten. Olin Pasi Ikosen (ei suunnistaja vaan seikkailija-retkeilijä) kyydissä matkalla varmaan Karelian Odyssey-seikkailukisaan ja valitin miten kaikki kisat vaativat joukkueen ja hirveän määrän kamaa. Pasi kertoi että olishan tämä yksi kisa Alaskassa...
Ajattelin, että mieluummin vaeltelen pohjoismaissa kuin lennän norjalaismaastoon toiselle puolelle maailmaa. Ja miten niiden karhujenkin kanssa pitäis toimia? Hiljattain 50 täytettyäni totesin että alkaa olla vähissä vuodet tehdä pitkää päivää rankassa maastossa. Että nyt on mentävä jos siltä tuntuu.
Formaatti
Vaellus(kisa) jossa on lähtö ja maali, ei muuta. Järjestetty joka vuosi 1982 alkaen, matkaa linnuntietä yleensä parisataa kilometriä. Reitti on kolme vuotta peräkkäin sama: kesä- heinä- ja elokuussa. Näin jää mahdollisuus hioa suunnitelmia, mutta kuitenkin hieman muuttuneissa oloissa.
Täällä ei testata suunnistustaitoa, vaan vaellustaitoa. Kiellettyä on ylittää teitä tai kulkea niitä pitkin. Lähtö ja maali ovat teiden varsilla, ettei osallistuminen olisi rahasta kiinni vaikka bushpilot-lennoilla saisi lisää ja erämaisempia reittejä.
Ilmoittautuminen periaatteessa ilmestymällä lähtöviivalle. Maaliintulo kirjoittamalla maalissa olevaan vihkoon nimi ja tuloaika.
Ei:
huoltoa
osanottomaksuja
palkintoja
nettisivuja
seurantaa
raatotaksia.
joukkueita. Vain oma maaliintulo ratkaisee. Ei se kenen kanssa lähdit tai kuljit
määrättyjä etenemistapoja. Vuosien varrella on käytetty ainakin jalkoja, fillaria, packraftia, cataraftia, purjeita, suksia, lumikenkiä. Ja liitovarjoa.
Päätät siis itse mistä ja miten menet. Sitten olet omillasi. Thrni si nohou, kuten tsekki sanoisi.
Vuosien varrella on kuollut yksi kisaaja hukkumalla koskeen. Tämän jälkeen on tullut pakolliseksi satelliittiviestintälaite.
Nykyisellä vuosien 25–27 reitillä on paljon melontaa ja lähellä Anchoragea joten se on ideaali kaukaa tulevalle koukkupolvelle. Viime vuonna oli reittisuunnitelmat valmiina mutta päivämäärät eivät osuneet sopivasti loma-aikatauluihin. Tänä vuonna sitten heinäkuun versioon su 12.7. – su 18.7. Lennot sai Frankfurtin kautta noin tonnilla. Condor on potentiaalinen lentoyhtiö jos katselee ajoissa.
Lähtö oli sunnuntaiaamuna Ptarmigan Creek trailheadistä ( 60.405,-149.362 ) ja maali Hicks Creekillä ( 61.789, -147.939 ). Nettikartta reitistä
Maalissa odottaisi minigripissä paperi ja kynä, sekä yhden kisaajan auto, avain kuskinpuolen eturenkaan päällä ja autossa roskaruokaa, kokista, olutta sekä pari kuivaa makuupussia. Kisan loppuminen sunnuntaina 18 päivä tarkoitti että auto ja minigrip haetaan pois. Maastossa saa toki olla niin kauan kuin huvittaa.
Parhaat ennakkotiedot reitistä antoi karttojen ja ilmakuvien lisäksi viime vuoden kisasta tehty hyvä video.
Lento sattui ylittämään kisamaaston pilvettömässä säässä ja saatoin todeta ettei lumi ollut sulanut niin paljon kuin olisin toivonut. Olin lähtenyt ilman jäärautoja ja hakkua tarkoituksena kiertää mahdollisimman kuivan maaston kautta, kun omat vahvuudet eivät kuitenkaan ole jäätiköllä. Perjantai-iltana oli vielä pizzaparty yhden kisaajan kotona, täynnä reittispekulaatiota.
Osallistujat
Lähtöpaikalla taisi olla 27 kokelasta ikähaitarilla 18–60, jakauman huipun osuessa varhaiskeski-ikään niinkuin näissä karkeloissa usein on. 5–10 naista. Muutama lower 48 osavaltioista ja jopa yksi tanskalainen suomipojan lisäksi.
Vaikutti että porukasta vain kymmenkunta aikoi mennä kovaa ja muut läpi tai niin pitkälle kuin ehtivät. Osalla oli sukset aikomuksena oikoa alussa jäätikköä pitkin, mutta niitä joutuisi sitten kantamaan aika paljon selässä.
Yksi tiimi aikoi kiertää oikealta merta pitkin Harriman Fjordiin ja siitä jäätiköiden yli. Suurin osa suunnitteli samaa S-mutkaa kuin minäkin: Paradise Lakes, Kings bay, Carmen lake, Knik Glacierin alapuolelta Gravel Creekille.
Sääennuste: sadetta joka päivä paitsi ehkä keskiviikkona. Lämpötilat viiden ja viidentoista asteen välillä. Yli 10m/s itätuulta Prince William Soundilla tiistaina. Mereltä olisi hyvä päästä pois ennen sitä. Tarkoittaa kovaa päivää sekä su että ma.
Varusteet
Suunnistushousut, tuulitakki, goretexit, pörröfleece. Brynjet joihin lisätty ohuimpia armaflex-putkieristeitä niin että verkkokerroksesta tulee tuuman paksuinen. Tehokasta ja täysin epäkaupallista.
Kävelyyn Rapalan kevytsaappaat (toimii kokemuksesta mutta jokaisella on toki omanlaiset jalkansa) ja kuivapuvun nilkkamansetit joilla saappaanvarren saa kahlatessa vesitiiviiksi.
Tarppi koska ei huvittanut kuunnella teltan seinän läpi olisiko karhuja. Solumuovinen makuualusta joka kääritään takin alle melontaliiviksi. Viime hetkessä mukaan riippumatto jotta saa pidettyä makuupussin kuivempana jos leiri on metsässä.
Kävelysauvana sai toimia Braca Typhoon 'melojan lapio'. Halusin ettei ole puskassa sekä melaa että sauvoja vaivoina. Kaasukeitin.
Ruokaa kahdeksaksi päiväksi, kaikki Anchoragesta supermarketista:
retkiruokia, hyviä
pussipastoja, onnettomia
kaurapuuroja, parempia kuin elovena hetki
perunamuusseja, parempia kuin Mummon muusi
maitojauhetta, mulla vatsa vetää hapoille rasituksessa ja tämä neutraloi
kuivahedelmiä, pähkinöitä yms.
urheilujuomatabletteja
ekalle päivälle pizza ziplock bagissa
Vedestä olin epävarma pitäiskö olla filtteri mutta paikalliset kertoivat juovansa usein suoraan purosta, 'paitsi jos katsoo vettä ottaessaan majavaa silmiin'. Lähdin Katadyn Forte tableteilla juomaveteen ja ruokaveden keittämisellä. Ei tullut ongelmia.
Ruoat tein pussien sijaan kattilassa koska sen sai tiskattua hyvin ja snackit päätin syödä pussin per päivä aina loppuun. Näin ei olisi repussa avoimia tai likaisia ruokapakkauksia haisemassa.
Reppuna Ortlieb Duffel 40 ja packraftina kaveriltani Ultima Packraftsista saatu uusi nopea malli, työnimi 'Kaiten' testikäyttöön. Kulkee 7 km/h ja painaa 4,2 kg joten tiesin veneeni olevan porukan nopein ja painavin.
Varustuksesta huomasin heti että muilla oli packraftit repun sisällä toisin kuin minulla. Kuivapuvut lähes kaikilla. Sain sellaisen lainaan toiselta kisaajalta, oli tarpeen.
Perusratkaisu oli neliosaiset melat samoin repun sisällä, sauvat ja pieni hakku tai Black Diamond Whippet sauvassa. Monilla vähintään Kahtoola Microspikes -raudat. Tasamaan tallaajana saisin siis olla varovainen vuorilla.
Sunnuntai
Lähtöä edeltävä yö oltiin telttailualueella lähdön vieressä. Satoi. Aamullakin satoi. Hyvillä mielin kuitenkin liikkeelle ja ensimmäinen kymppi meni sujuvasti polkua sekä Ptarmigan lakea pitkin kärkiporukassa. Kasvillisuus polulla oli sen verran runsasta ja korviin ulottuvaa että kaikki ylläoleva oli pian läpimärkää.
Järven jälkeen lähdin yrittämään jokea pitkin ylävirtaan venettä uittaen -minulla oli liinausnarut tätä varten- mutta siitä ei tullut yhtään mitään kaatuneiden puiden ja syvän uoman vuoksi. Rantamaastokin vaikutti toivottomalta edetä, mitä se olikin suomalaisin silmin. Vene siis pakettiin ja tavoittamaan vähän kauempana uomasta kulkevia paikallisia jos vaikka tuntevat hyvän karhupolun.
Tavoitinkin kaksikolla meloneen kärkiparin ja huomasin, etteivät he yhtään paremmin välttyneet kompuroinnilta ja puskan läpi tunkemiselta. Kapeaksi pakatun repun kanssa se kuitenkin oli sujuvampaa kuin sellaisen jonka ulkopuolelle on kiinnitetty packraft-rulla.
Vasta päästyämme joen tulva-aikaiselle gravel barille alkoi meno maistua. Joki piti kahlata yli alituiseen puoleenreiteen ulottuvassa rivakassa jäätikkövedessä, mutta se nyt ei ollut isokaan juttu kun vaatteet olivat jo märät ja lämpö päällä. Ja toisin kuin muilla, minulla oli kuivat jalkaterät, hähä.
Joelta eka pikku nyppylänylitys Paradise Lakelle oli 5 km, mihin olin arvellut kuluvan kolmisen tuntia. Ensin etsittiin miehissä kartalla olevan polun päätä, mikä löytyikin vartin jälkeen kun kokeneempi pari Sam & Spencer (joista Sam on nykyinen kilpailunjohtaja) tuli takaa iloisesti polkua tallustaen.
Sitten etsittiin miehet kokoon. Kilometri edettiin uraa hieman haistellen minkä jälkeen se hajautui pusikkoon ja päästiin asiaan. Kaverit kysyivät tiesinkö mikä on Devils Club. En tiennyt mutta pian kuulemma asia korjaantuisi. Koska jokiuoma vaikutti paikallisista ikävältä, lähdettiin vetämään oikeanpuoleista rinnettä jossa oli kolmenlaista kasvillisuutta:
aukeaa niittyä jossa piikkivartinen Devils Club-kasvusto ulottui noin rintaan
kuusimetsää jossa enimmäkseen mahtui puiden välistä mutta joskus joutui vähän porukalla etsimään aukkoa
leppäpusikkoisia notkoja joissa enimmäkseen ei mahtunut runkojen välistä tekemättä voimisteluliikkeitä.
Koska poikkinotkoja oli alituiseen, tuli myös ylös-alas-kulkua runsaasti. Satoi. Jos oli huppu päässä oli vaikea huomata sivusilmällä aukkoja pusikossa. Ilman huppua tuli oksista vesi kaula-aukosta sisään, jos sillä nyt enää juuri oli väliä.
Pari tuntia edettiin paria kilometriä ja osuttiin oikeaan solaan muttei ihan onnistuttu pääsemään sinne kasvillisuuden vuoksi vaan päädyttiin nyppylälle solan vieressä. Huipulla oli samanlaista uitavaa katajapusikkoa kuin Suomenlahden saarilla. Tässä vaiheessa alkoi jo reidet piiputtamaan, koska en ole tunkannut riittävästi mäkiä. Katsottiin karttaa ja alaskalaisparin suunnitelma vaikutti jalkapainotteiselta joten sanoin että menkää te, minä laskeudun suoraan järvelle.
Se sujuikin ihan hyvin, joskin rinne oli välillä sen verran rehevä, ettei nähnyt missä on maanpinta tai kuinka iso pudotus siinä on. Kasvillisuuden yläpinnankin ollessa päätä korkeammalla sitä ikään kuin pudottautui vihreässä, harmillisen usein piikikkäässä autopesulassa alaspäin.
Tässä vaiheessa olin jo tottunut huutelemaan 'hey bearit' isompaan puskaan tullessani, mutta vastoin odotuksia asia ei yksin kulkiessa juurikaan vaivannut. Luonto tarjosi sen verran märkää rättiä ettei siinä enää kiinnostanut onko karhuja eli ei.
Samahan se tietty on mitä huutaa tai lauleleeko, välillä tarjoilin 'Teuvo, maanteiden kuningasta', mutta porukassa hey bearista tietävät muut että se ei ollut minulle suunnattu.
No Lower Paradise Lakelle päästiin. Packraft täyteen ja järven poikki katsomaan mistä puikkaisi Snow Riverille. Lapissa olen pitänyt viittä kilometriä rajana: sitä lyhemmillä siirtymillä packraft hinataan (reppu selässä) ja pidemmillä tyhjennetään ja rullataan. Tämä oli 500 metriä ja vahvasti kyseenalaistin valintani olla tyhjentämättä.
Ensin tungetaan mela puiden välistä. Sitten kontataan itse. Viimeisenä vedetään packraft oksia hieman taivutellen. Ja minun packraftini oli kapein mahdollinen.
Snow riverillä tiesin kuitenkin olevan hyväkulkuinen gravel bar ja olipa ilo tallustaa rantaa ja hinata packraftia (Janne Pyykön opein) reppu veneessä ja kevein hartein.
Mieli vielä parani kun jo karanneeksi arvelemani Sam & Spencer ilmestyivät lähtörannalle ja lähtivät kahlaamaan yli. Reippaita poikia, kahlasivat nopeasti virtaavassa jäätikkövedessä rintaan asti pelkkien vaellussauvojen avulla. Joutuivat kuitenkin perääntymään ja hakemaan helpomman paikan neljännesmaili alempaa.
Paikallisilla kesti raftin kaivaminen repusta ja tavaran tunkeminen ponttooneihin kauan kun kannella ei ollut kunnolla tilaa. He välttivät lajinvaihtoja vaikka kahlaus olisi paha. Minullahan vene on jo repun ulkopuolella, mela kädessä ja repun heitän lopuksi veneeseen ja istun sen päälle jolloin kävelystä melontaan vaihtaa alle viidessä minuutissa.
Odottelin parivaljakkoa ja keittelin siinä heille kuumat juomat. Reitin löytämisessä kannattaa käyttää paikallistuntemusta aina kun mahdollista. Kahlauksesta totesivat että ihan sama se kun ei ole enää kuivaa tuumaa iholla. Olivat joutuneet ankaraan pusikkoon, ja kuultuaan toisen parin suunnitelmasta hakea Lower Paradise Laken mökin (tuolla on autio/varaustupia niinkuin Suomessakin) lähistöltä uria totesivat että katajaan kapsahti. Hirveää pusikkoa ja 'didn't they know about the canyon?'.
Tarjosin heidän repuilleen paikkaa veneestä, mutta kävelivät mieluummin suoraan koska se on nopeampaa ja olivat hyvissä voimissa. Itselleni kelpasi entistä enemmän hitaampi ja helpompi kulku joten tiet erkanivat.
Upper Paradise Lakella oli myös varaustupa, jossa kävin kyselemässä onko näkynyt kahta läpimärkää miestä isojen reppujen kanssa. Ei ollut näkynyt ja hulluina pitivät.
Keittelin järven päädyssä iltapuurot ja sieltähän Sam & Spencerkin meloivat. Oli taas kestänyt lajinvaihdossa vartti. Tälle paikalle taisivat jäädä -harmi kyllä harmaat- kuorirukkaseni, mistä koitui vielä ongelmia.
Järven päädyssä on tulkintani mukaan suoksi merkattu alue, jonka olin hylännyt reittisuunnitelmissa. Täällä se oli kuulemma mitä erinomaisinta kulkumaastoa. Ei helpompaa kuin Suomessa mutta helpompaa kuin juuri mikään muu täällä. Siitä siis perässä.
Kävi hyvin selväksi että he olivat A) kovakuntoisempia, B) taitavampia kulkemaan leppäpusikoissa. Taukoilivat usein, tulkintani mukaan odottaakseen perässä paarustavaa suomipoikaa ja katsoakseen vähän ettei joudu ongelmiin.
Illan lopuksi tiputettiin Wolverine-jäätikön päädyn alta ja kiivettiin parisataa korkeusmetriä takaisin hyväkulkuiselle rinteelle. Sam kertoi yrittäneensä edellisenä vuonna korkeustason säilyttäen jäätikön kautta mutta kääntyneensä puolimatkassa takaisin koska oli liian vaarallista.
Nellie Juanin laakso alhaalla taas on vaikeakulkuista ja joki haastava melottava. Jäätikkö on vetäytynyt kartoituksen jälkeen reippaasti, joten olin aivan pihalla missä mennään. Zombiena perässä vaan. Heti ylös päästyämme sanoin jääväni yöksi niin pääsevät kävelemään omaa tahtia.
Maanantai
Parivaljakko leiriytyi yllätyksekseni myös, mutta olivat lähteneet hyvissä ajoin ennen kuin kahdeksan tunnin unien jälkeen hitaasti heräilin.
Kisamoodi oli siis täysin hylätty ja toivoin saavani jalkoihin vähän puhtia levolla. Makuupussi oli saanut aikalailla kosteutta yön aikana, vaikka tarppi oli viritelty reunoista matalalle ja paikka oli kivikkojäkäläinen loiva kumpu. Ilma oli vaan täynnä tihkua.
Sijainti ja reitti oli unien aikana selkiytynyt täysin mutta jalat eivät. Hetken talsittuani alkoi kuitenkin tihkusumusta näkyä neljä vastaantulevaa selkää, paikallisia kisaveteraaneja, muun muassa viime vuoden kilpailunjohtaja Matt.
Kilpailunjohtajan titteli kiertää siten, että uusi aloittaa reittikierron toisena vuonna ja vetää kaksi vuotta valmiilla reitillä. Sitten asteen kokeneempana kyselee ehdotuksia ja päättää uuden reitin ja vetää ekan vuoden.
Matt oli siis suunnitellut nykyisen reitin ja nyt toisena vuonna antanut valtikan Samille. Päätin, että tämä porukka varmaan tietää mistä mennä. Vauhtinsa oli kuitenkin rauhallista joten kävelin omaa tahtia hieman reippaammin ja taukoilin sen verran että tuntuma säilyi.
Ylhäällä avoimella rinteellä kannattaa vetää mahdollisimman pitkään mutta lopulta on pudotettava taas pusikon läpi Nellie Juanin laaksoon ja Kings Baylle. Olin puolisen mailia muuta porukkaa edellä saapuessani yhteen viimeisistä erillisistä metsäsaarekkeista. Huutelin Hey Bearit, heitin repun maahan ja kaivelin kartan esille valitakseni mahdollisimman lyhyen reitin paikkaan jossa packraftin voi täyttää.
Pian kuului puskasta rytinää ja mustakarhu pysähtyi kuutisen metrin päähän tuijottamaan kuka täällä mesoaa. Varmaan uteliaisuuttaan koska saapumiseni tuskin on jäänyt huomaamatta.
Aika selkäydinreaktiolla huusin Hey! Hey! reippaalla volyymillä ja hän päätti jatkaa matkaansa. Karhuille kiitos löysin sitten hyvin tallattuja polkuja pöheikön läpi. Valitsin kuitenkin mielellään aina sen haaran joka johti avoimempaan maastoon.
* * *
Joen ranta, packraftia täyteen ja pastat kattilaan. Pian nelikkokin tuli omia karhupolkujaan seurailleena. Niitä täällä kuulemma riitti joka lähtöön. Olin aika tyytyväinen seurasta. Sanoivat, että olin onnekas kun huutelin mustakarhulle. Niitä metsästetään ja väistävät mielellään ihmistä.
Ruskeakarhun tapauksessa suosittelivat ennemmin puhumaan rauhassa ja perääntymään. Kings Bayn rannassa tervehti reipas vastatuuli ja vedin jokisuussa maihin pohtimaan kannattaako packraftilla lähteä puskemaan siihen.
Vajaan parinsadan metrin päässä näkyi jotain liikettä. Pari vaaleanruskeaa pötkylää heinikossa. Koosta ja korkeudesta päätellen taisi olla pari vaaleaturkkista ruskeakarhua. Olivat siis juuri päättäneet että melon vastatuuleen. Kääntelin siinä paattia lähtöasentoon ja kaivelin kännykameraa kun Mattin nelikkokin laski samaan rantaan. Osoitin heille karhut ja olivat heti hieman varautuneen oloisia.
Matt päätti että meitä on viisi ja se on riittävä porukka, joten nostettiin kaikki melat korkealle ja puhuttiin hiljaa. Yksi karhuista nousi seisten nuuhkimaan ja katselemaan. Me tajusimme että siellä oli emo ja pentu, eikun hops, kolme pentua.
Emo päätti, että liian isot melat ja lähti pennut perässään vetäytymään takaoikealle.
Porukasta Lee puhui sujuvasti neljästä grizzlystä. Grizzly ja ruskeakarhu ovat sama elukka. Rannikolla runsaiden kalapatojen ääressä ovat isoja, hyvinruokittuja ja leppoisampia, ja käytetään usein nimitystä brown bear. Sisämaassa ruokaa on vähemmän, turkki saattaa harmahtaa ja kurniva vatsa äreyttää ja puhutaan grizzlystä. Raja ei siis ole biologinen vaan puhekielinen.
Kysyin Mattilta olisiko OK tässä tilanteessa vetää eilinen pizzanjämäni. Ihan sama kuulemma mitä syön kun karhut jo tietävät meidän olevan täällä. Pizzaa siis naamariin ja melomaan. Nelikko jäi vielä arpomaan.
Reppu oli nyt alkumatkasta vielä niin täynnä että sen päällä istuen jäin aika korkealle ja vene kävi kiikkeräksi. Makuupussi oli tuplavarmistettuna vesitiiviissä repussa kuivasäkissä. Uhrasin tämän säkin nyt bow bagiksi veneen keulille ja laitoin siihen ruoat. Veneestä tuli näin oikein hyvä melottava joskin makuupussin suojaus jäi vain repun vesitiiviyden varaan.
Kings Baylla oli komeat vuorovesijyrkänteet koko rantaviivan mitalta ja vähän väliä varvasuintia harrastavia saukkoja. Kuono, mahankumpu ja varpaat pinnalla. Melojan lähestyessä kurotus ja kurkistus, sitten sulava sukellus. Päivän saldoksi tulikin: Murmelit: 1, hylkeet: 2, karhut: 5, saukot: 12.
Hitaan aamun ja verkkaisen vauhdin vuoksi ilta alkoi hämärtyä Kings Bayn melottuani, eikä yhtään huvittanut lähteä yksin puskemaan pusikkoon harjanteen yli Cochrane Baylle, vaikka se oli ollut aamun ajatus.
Siispä leiri rannalle, sellaiseen pacific rain forest -tyyliseen metsään. Riippumatto suoraan eläinten polun päälle, kun se nyt oli ainoa edes vähän avoin paikka sillä niemellä.
Backpacking Light -foorumilla oli vuosia sitten keskustelu aiheella: 'Do animals see bivy bags as burritos?' jota tuumaillen nukahdin suht hyvillä mielin.
Tiistai
Suunnitelma oli ylittää kannas Kings Baylta Cochrane Baylle kahdesta vaihtoehdosta itäisempää, hieman matalampaa mutta pidempää reittiä. Ensin jokivartta ylös ja sitten pikku nyppäys vasemmalle harjanteen yli. Vaan runsaiden sateiden vuoksi joessa ei ollut vartta. Se virtasi vuolaana ja syvänä siinä pacific rain forestissa jonka läpi tunkeminen on aika homma.
Puoli mailia kokeilin kahlaus-lauttaus-tetsausta ja käännyin. Lännenpuoleinen korkeampi välikkö taisi olla parempi koska eilistä nelikkoakaan ei ollut näkynyt vaikka olin taas nukkunut pitkälle aamupäivään. Pari kilometriä takaisinpäin melontaa ei ollut näissä maastoissa isokaan pummi.
Myös lännenpuoleisella reitillä saattoi nousta solaan jokiuoman pohjaa pitkin, ja sen verran olin hidas oppimaan että lähdin siitä. Tämä joki oli niin pieni ettei virtaus ollut este, mutta noin muuten häiritsee tavattomasti kun syvät altaat, kaatuneet puut ja metrin putoukset vuorottelevat. Taas puoli mailia päätä seinään ja sitten jostain syystä ratkaisu etten palaa takaisin lähtörantaan josta ehkä menisi polku harjanteelle, vaan nousen tästä uomasta suoraan oikealle ja säästän sen puolimailisen.
Rinnehän sitten oli ennemmin jyrkkä kuin loiva. Ensin mela ylös johonkin puunhankaan ettei tipahda. Sitten mies ylös ja lopuksi repun kiskonta. Kaksi kertaa peräännyin hieman ja kiersin ajatellen että olisi ihan kiva vaikka nähdä lapsiakin täältä palattuani. On hyvä jos kiipeämiskohdan alapuolella on puita pysäyttämässä.
Hetikohta harjanteelle päästyäni löysin ilmeisesti nelikon jättämän 'elephant trailin' kuten sitä myöhemmin eräs kisapari nimitti. Muutama kulkija ei tietenkään kuluta syvää uraa, mutta matala ketunleipämäinen kasvi kääntyy askeleen suuntaan paljastaen lehden vaalean alapinnan. Näitä merkkejä pystyi tumpelokin jäljestäjä seuraamaan. Solasta laskiessa taas aiheutti jälkien seuraaminen että ensimmäisen kulkijan 'kaatuessa' rennosti autopesulassa eteenpäin, kasvoi seuraavien vauhti kovaksi kasvuston ollessa turhankin myötäsukainen. Peppumäkeä siis. Onneksi repun alle köytetty packraft kesti menon.
Rannalla näin puolen mailin päässä tuuleen puskemassa neljä packraftia. Saisin heidät tässä kelissä helposti kiinni. Nythän oli jo tiistai jolloin merelle ei pitänyt olla asiaa. Thaicurryt pataan, kuorihanskojen puutteessa muovipussista ja teipistä melarukkaset ja matkaan.
Oli tullut syödessä vilu niin päätin meloa ensin lämmön päälle goretexeissa ja vaihdoin vasta sitten kuivapuvun kuorivaatteiden alle. Näin laskuveden aikaan oli helppo rantautua lähes minne vain. Nousuveden aikaan paikkoja saisi hakea. Ja siinä välillä tietenkin kannattaa tietää mihin suuntaan vesi on menossa kun jää pitämään taukoa.
* * *
Nelikko oli tosiaan pian kiinni melottu ja kyselin suunnitelmista, niemenkärjen takana kun vaikutti olevan aika keli. Vajaan kolmen mailin päässä olisi autiotupa jonne nelikko aikoi, 'far but within reach today'. Meno oli tosiaan hidasta kun kello oli vasta neljä iltapäivällä.
Tuvat voi varata mutta jos varauksia ei ollut, kuulemma käyttää myös ex tempore kun keli sitä vaati. Meloin nopeammalla raftilla edeltä katsomaan olisiko tupa vapaa. Lee kommentoi myöhemmin nähneensä minut hyvin kaukaakin aina aallonharjalla taivasta vasten. Vähän merimiesjutun lisää – korkeintaan pari metriä taisi olla merkitsevä aallonkorkeus. Hidasta se tietenkin on normaaleilla packrafteilla.
Mökki oli korkealla rantajyrkänteellä minne johti alhaalta viisimetriset rappuset vuoroveden ulottumattomiin. Pahus, kaksi kajakkia oli vedetty mökin tasanteelle. Kävin kuitenkin koputtamassa. Eihän ole sanottua että heillä oli sen enempää varausta kuin meilläkään. Ja oven avasi Spencer. Eivät olleet Samin kanssa päässeet eilisen aikana mereltä pois ja jäivät lepäämään koko päiväksi kahden melojan kanssa. Näillä oli varaus tupaan, mutta antoivat sijan muillekin.
Kerroin että nyt oli tuloillaan isompi revohka ja kävivät neuvottelun tuvan 'omistajien' kanssa. Lopputulos oli että Sam & Spencer siirtyivät telttaan koska olivat jo kuivatelleet, Mattin nelikko tupaan kaksi miestä per laveri, ja minä tuvan alle. Siellä oli lautakasa jonka sai järjestettyä laveriksi, eikä edes ylettömän kuuma kuten tuvassa. Lämmityslaite ei ole kamiina vaan diesellämmitin joka levitti mietoa polttoaineen katkua. Käytännöllinen toki kun ei tarvitse perään katsomista. Makuupussi ei edelleenkään kuivunut yön aikana.
Keskiviikko
Aamupäivä valkeni sateettomana! Sam & Spencer olivat jo häipyneet, kuulemma Whittieriin metsästämään autokyytiä kotiin. Sam joka on melkoisesti eläessään retkeillyt ja AMWC:n pari kertaa voittanutkin, kirjoitti myöhemmin: "I don't think I or my stuff has ever been wetter on a backcountry trip".
Itse en kokenut eloa kovin epämukavaksi, putkieriste-brynje on aika kova sääsuoja, ja meloskelin väliin jopa aurinkoisessa kelissä Billings Creekin suuhun josta kiivettäisiin noin 700 metrin solan kautta Carmen-joelle. Koska veteraaninelikkokin oli päättänyt jättää kesken eikä muita takanatulijoita kuulunut, arvelin että saatoin olla viimeinen vielä reitillä jatkavista.
Eilisen päivän aikana tuskin kukaan oli melonut Passage Canalin yli joten edellämenijöiden oli täytynyt lähteä rannalta viimeistään päivää aiemmin. Nyt täytyi siis löytää polut itse. Ihan nappiin se ei lähtenyt liikkeelle.
Rantauduin Billings Creekin 'väärälle' rannalle oikaisten vähän mutkaa, mutta eihän siitä minun osaamisellani kahlattu yli. Oma pystyssä pysymisrajani meni suunnilleen vyötärön syvyydessä, eikä pää leikannut että olisin katkaissut rannalta oikein kunnon nelimetrisen seipään. Materiaalia olisi kyllä ollut.
Siis takaisin meren rannalle missä pääsi joen levitessä viuhkaksi helposti yli ja sitten rinteeseen. Nyt tiesin käyttää avosoita mutta kulutin kolmisen tuntia hukkaan puskiessani viistorinnettä liikaa vasemmalla. Nousu olisi ollut loivempi kuin suoraan mennessä mutta en siitä puskasta vain päässyt.
Alkoi hämärtää, kun löysin viimein uran jota selvästi oli muutama kulkija mennyt. Ihan loogisesta paikasta solasta laskevan puron varresta, kaksoisvesiputousten vierestä vasemmalta ylös (jos joku tätä lukeva päätyy AMWC:tä ensi vuonna yrittämään) ja sitten vaan lähellä jokea pysytellen.
Tässä havumetsävyöhykkeellä päätin laittaa tarpin ja riippumaton kun se vielä oli mahdollista. Ylempänä olisi avointa ja torstaille oli ennusteessa sadetta ja kovaa tuulta. Alkuperäisessä suunnitelmassa keittelisin illallisen maili-pari ennen pysähtymistä ja pitäisin siten ruoanhajuttoman leirin, mutta sellaiset hienostelut oli heitetty heti romukoppaan. On kivempi virittää tarppi keittosuojaksi eikä siitä sitten viitsi enää liikahtaakaan.
Tälläkin kertaa oli ihan passelia karhumaastoa mutta hyvin nukutti kun väsytti. Luulen että makuupussi tänä yönä jopa hieman kuivahti. Oikeastaan isoin haaste oli saada muuten niin kivat nilkkamansetit pois jaloista. Testiretkellä ne toimivat moitteetta mutta nytpä jalat olivatkin turvonneet aika reippaasti eikä kylmillä ja piikkipuskien raapimilla, myös turvonneilla sormilla meinannut saada ruokapusseja auki, solmuja solmittua, saati tiukkoja mansetteja pois. Ei niitä kuitenkaan voinut yöksi jättää kun olivat jo syöneet verirannut molempiin nilkkoihin.
Tätä kirjoitellessa pari viikkoa myöhemmin oikea jalka on yhä hieman turvoksissa. Hidasta on keski-ikäisen palautuminen.
Torstai
Nukuin pitkään kuten tavaksi on tullut. En ole kovin aamuvirkku. Puurot, leiri kasaan ja jäljestämään edellä menneitä.
Alhaalla rannikolla on joko pacific rain forestia tai pajukoita. Vaihtelevaa puskemista. Sitten tulee noustessa ihan siedettävä havumetsävyöhyke jolla nyt olin.
Seuraavana pajua ja devils clubia sisältävät niityt joita vänkkyräiset leppäpusikot täplittävät kaukaa katsoen tummempina läikkinä. Ylhäällä on mukavaa kanervajäkäläistä ja kallioista kulkumaastoa. Isoin haaste on päästä metsävyöhykkeeltä niitty-pusikoiden halki ylös, tai päinvastoin. Siispä haasteen kimppuun.
Rinne oli jyrkkä ja sateiden vuoksi mutainen. Mutarinne ei ole Rapalan saappaiden vahvuusaluetta eikä mela vaellussauvana hirveästi auta. Tässä olisi hyvä jonkinlaiset raudat ja vaikka Black Diamond Whippet sauvahakku niin saisi edes vähän otetta.
Itselläni homma meni niin että iskettiin mela rinteeseen, otettiin toisella kädellä kasvustosta kiinni ja kiskaistiin ruhoa parin askeleen verran ylöspäin. Aina ei voinut valikoida mistä kasveista kiskoo ja kämmenet alkoivat olla täynnä devils clubeista irronneita piikkejä joista nousi pieni tulehtunut finni. En alkanut rikkomaan ihoa enempää ja puristelemaan niitä maastossa. Otin vaan buranaa henkiseksi tueksi.
Reissun jälkeen oli sitten yksi ilta piikkien kaivelua neulalla. Seuraavalla viikolla kuoriutui iho. Suosittelen vahvakämmenisiä hanskoja joita ei hukkaa heti alkumatkasta. Yhdellä mökkimajoittujista taisi olla jopa nahkahanskat jotka kylläkin muutaman päivän uiton jälkeen vaikuttivat apeilta.
Tällä pätkällä päädyin luokittelemaan kulkumaastot seuraavasti:
Otetaan vuoron perään askelia oikea-vasen-oikea-vasen. Kulku on hyvää, riippumatta askelpituudesta tai frekvenssistä.
Kontataan tai ryömitään. Kulku on keskinkertaista.
Edetään kahdessa tai kolmessa osassa; ensin varusteet ja sitten mies tai toisinpäin. Kulku on huonoa.
Pusikon vaihtuessa avoimeen ylämaastoon vauhti suorastaan räjähti, vaikka laahustinkin seikkailukisamaisesti lyhyellä askeleella. Nyt näkyi koko rinne solaan asti ja jyrkkähän se oli pentele.
Ruokatauko ja lämmintä risottoa mutustellessa reitinvalinta: Heti ylärinteelle ja siellä tasossa solalle. Oli jälkipuintien perusteella yleisin valinta.
“Tasossa” tarkoitti, että muutama poikkinotko piti matkalla ylittää ja viimeisellä sellaisella en uskaltanut hypätä parin metrin jyrkännettä alas reppu selässä. Siispä lasken varovasti repun edeltä ja katson miten se kellahtaa hitaasti kumoon ja lähtee kierimään notkoa alas. Kieriessään se hankkiutuu ensin eroon karhuspraystä ja sitten juomapullosta. Packraft pysyy kyydissä. Seuraan katseella ja olen tyytyväinen, kun reppu pysähtyy sadan metrin jälkeen paikkaan, josta on hyvä jatkaa kohti solaa, hieman suunniteltua alempaa.
Menen perässä ja poimin irronneet tavarat. Juomapullo oli varustekarabiinilla olkaviillekkeessä kiinni ja irrotessaan melkein repäisi Ortliebin viillekkeen poikki. Harvoin noista repuista mikään hajoaa.
Testaan päällä istumalla, että reppu on vielä ilmatiivis eikä se petä. Packraftin kunnon saisin sitten selville seuraavalla joella.
Solassa huomaan, että tuulee ihan pirusti joten saman tien alas suojan puolelle. Ei se kyllä juuri tuulelta suojannut.
Tuuli tarttuu melan lapoihin niin, että sitä on hankala kävelysauvana asettaa haluamaansa kohtaan. Näkymä Carmen Creekin laaksoon on kuitenkin selkeä ja reitinvalinta helppo.
Alas avoimelta melko pian tasolle, jossa erottuu jo kilometrin päästä edellisten tekemä uoma niittyvyöhykkeellä joen oikealla penkalla. Paras paikka laskea vesille olisi ennemminkin vasemmalla rannalla mutta jontka muodostaa alhaalla sellaisen kanjonin, etten uskaltaisi tällä vedellä riskeerata henkeäni loikkimalla yli ylävirran puolelta.
Pusikko on taattua laatua, mutta helppohan se on mennä alamäkeen toisten tekemää uraa. Jos ura vähänkin tuntuu hajaantuvan palaan mielellään takaisin vähän matkaa etten vahingossakaan kadota sitä.
Lopuksi taas sellainen tiputus jossa ensimmäinen on mennyt etukenossa puskat lakoon taittaen ja loput tulevat persmäkeä kuka mitenkin jarrutellen. Varusteet joutuvat täällä koville.
* * *
Tällä puolella jokeen, noin kakkosen koskeen, täytyy laskea suoraan pajupusikosta ja hyvillä mielin totean ettei veneessä ole reikiä.
Luvassa on siis reissun ensimmäinen kelluttelu myötävirtaan. No, viime vuoden raportti kuvaili: "narrow wood choked upper waters of Carmen, which was at least faster than walking". Homma alkoi maistua seikkailulta.
Perinteisessä kisassahan järjestäjä on katsonut vähän vaaranpaikkoja, eikä ehkä laita melontaa jokeen, jossa koskessa tulee mutkan jälkeen puusuma. Tai ainakin varoittaa tällaisesta.
AMWC:iin ei kuulu osanottajien paapominen. Jos lasket mutkaan, teet sen niin, että pääset pysähtymään, oli vastassa mitä tahansa.
Neljä-viisi kertaa tuli takaperin meloen otetun mutkan jälkeen aika tiukka rantaan veto ja puusuman ohi kanto siltä puolelta, minne oli päätynyt.
Kertaalleen, kun ohitus omalta rannalta vaikutti mahdottomalta, kanto puskan läpi ylävirtaan sen verran, että uskaltaa lossata yli ja suman ohitus toista rantaa.
Pidin tavattomasti siitä, ettei voinut mennä kisamoodilla ja vauhdilla vaan täytyi perääntyä, kiertää, arvioida, muuttaa suunnitelmaa ja ihan itse vastata omasta turvallisuudestaan.
Suomessa voi kulkea lähes mistä tahansa ja leiriytyä lähes minne tahansa, jolloin päätöksistä tulee pieniä optimointeja. Tällä reitillä en edelleenkään tiedä voiko Gravel Creekille kulkea Grasshopper ja Metal Creekien väliin jäävää nimetöntä laaksoa, vai tuleeko lopussa liian jyrkkä rinne tai ahdas rotko ja täytyy palata vuorokausi takaisinpäin. Eikä tiennyt kai kukaan muukaan osanottajista.
* * *
Tällä pätkällä aloin myös ajatella että turvamarginaali on nyt liian ohut. Kamppeiden ollessa läpimärkiä, taas satoi ihan urakalla kaiken vedessä istumisen ja kahlauksen lisäksi, yleinen lämpötaso oli sen verran alhaalla että hätätilanne oli vain yhden onnettomuuden päässä (veneen hajoaminen, kadottaminen, jalan hajoaminen, melan katkeaminen tms ).
Kerran esimerkiksi penkkaa kulkiessa tuuli nappasi packraftini ja heitti sen jokeen. Ei auttanut kuin syöksyä perään koska täältä ei ilman venettä kovin helposti pois tulla. Yksin ja todennäköisesti porukan viimeisenä kulkiessa pitäisi olla sietoa ainakin parille yhtäaikaiselle vastaavalle tapaukselle.
Aloin kallistua siihen suuntaan että jatkan Carmen Creek / Twentymile Riveriä alavirtaan tielle asti ja jätän homman siten puolimatkaan. Ruokaa oli hyvin ja majoitus kunnossa, mutta seuraavaksi olisi vuorossa huomattavasti korkeamman solan ylitys Knik-joen laaksoon. Tässä ylityksessä tulisi olemaan laajoja lumikenttiä ja ehkä jopa hieman jäätikön puolelta koukkausta mikä olisi heikoin lenkkini.
* * *
Homma ratkesi aika selkeästi pysähtyessäni tauolle Carmen laken jälkeen. Kaivoin repusta fleeceä ja totesin että se oli läpimärkä. Reppuun oli jossain pohjakosketuksessa Carmenilla tullut reikä, jolloin veneen pohjalla ollut vesi oli päässyt sisään.
Ilmankos se oli tuntunut niin painavalta kantaa. Myös makuupussi, joka ei ollut enää tuplapussitettu ja känny olivat kastuneet. Muuta vettä sietämätöntä siellä ei ollutkaan.
Fleecen voi vielä kiertää puolikuivaksi, mutta makuupussista ei olisi juuri mihinkään. Knikille lähtiessä tulisi ainakin kaksi yötä ennen kuin pääsisi seuraavan kerran reitiltä pois. Muitta mutkitta siis Twentymile Riveriä alavirtaan ja tielle.
Viisitoista mailia menee rivakasti, kun joki virtaa hölkkävauhtia. Saavuin Anchorage-Kenai-maantien sillalle puoliltaöin. Liftaus tuskin tuottaisi tulosta, enkä ainakaan herättäisi ketään kyydin vuoksi. Siispä leiriydyin lähiseudun kuivimpaan paikkaan sillan alle. Siellä oli jopa tulvan tuomia risuja joista sai aikaan pienen nuotion.
Makuupussin ollessa hyödytön pääsin testaamaan varasuunnitelmaani kääriytyä 1×2-metriseen ohkaiseen solumuovialustaani (Exped Doublemat Evazotea vastaava). Toimihan se. Tunnin välein ylös lämmittelemään, itselläni toimii parhaiten käsien pyörittely tuulimyllyliikkein, ja taas hetkeksi unten maille.
Jälkeenpäin kuulin että edelläni oli mennyt neljän hengen porukka josta yksi oli lopettanut samassa kohtaa kuin minä arvioituaan myös homman liian riskipitoiseksi. Muut kolme olivat jatkaneet, ilmeisesti ilman makuupusseja pariksi tunniksi joka yö avaruuspeitteisiin kääriytyen loppuun saakka. Kovvoo hommoo, sano.
Perjantai
Aamulla etsin ensiksi käsiini lähimmän pikaruokakioskin ja hetkeä myöhemmin olinkin liftannut pickupin kyytiin kohti Anchoragea. Nopeimmin reitin oli selvittänyt perjantai-iltaan mennessä nuori parivaljakko Ben & Iuli ilmeisen hyvävoimaisina.
Lauantai-iltana maaliin oli tullut yllämainittu karu paleleva kolmikko. Loput 27 lähtijästä olivat jättännet leikin kesken.
Nykyinen reitti on veteraanien mukaan vaativimmasta päästä ja sää tällä kertaa myös, joten ihan hyvän vuosikerran olin valinnut. Seikkailuahan täältä nimenomaan lähdin hakemaan enkä kisaa.
Huomioitavaa, jos olisin lähdössä Alaska Mountain Wilderness Classiciin uudemman kerran
Vuodet eivät ole veljeksiä. Jotkin kolmivuotisreitit ovat olleet nopeita ja ne on kuljettu jopa alle parin vuorokauden. Tällöin ollaan enemmän ultrajuoksualueella. Nykyreitillä nopein aika on viisi ja puoli vuorokautta jolloin on vaikeampi vetää homma läpi parin tunnin palelu-unilla.
Keskeyttäessäni täysillä yöunilla viiden päivän jälkeen olin 12–20 tuntia jäljessä joukkuetta, joka torkahteli avaruuspeitteen alla. Lisäksi nykyreitillä on laaja kattaus lumikenttiä, merimelontaa ja pusikkoa, jolloin varustetta tulee kuitenkin yli ultralight-rajan.
Pusikko, jota melkein joka reitillä on, syö varusteita. Pakkaa kaikki reppuun ja pakkaa reppu kapeaksi. Kengät olivat lenkkarimiehillä usein riekaleina.
Jokin varustus joka mahdollistaa vähintään jyrkillä lumilaikuilla liikkumisen turvallisesti on myös syytä olla. Reitistä riippuen voi olla jäätikköäkin jolloin kaivataan sitten parempia varusteita, osaamista ja osaavaa kaveria.
Reitinvalinnassa isokin kierto kannattaa jos pääsee hyväkulkuista maastoa tai vettä pitkin. Samoin hyvän uran löytäminen palkitaan. Paikallisilla on tietenkin useammin haju reiteistä. Vaikka AMWC:ssä on periaatteessa koko Alaska käytössä, ei sopivia reittejä tien varrelta tien varteen ole paljon jolloin lähes samaa reittiä on voitu mennä aiemminkin, minkä lisäksi tietenkin retkeillään muuten vaan ympäri vuoden.
Syviä kahlauksia tulee useita päivittäin. Ellei ole kunnolla vesitiiviitä sukkia, saapas-nilkkamansetti-yhdistelmää tai kuivapukua, ovat jalat märät. Ja kuivapuvulla en noissa pusikoissa kävelisi. Hajoamisriski on liian suuri.
Joet ovat enimmäkseen sen verran virtaavia, ykkösen tai kakkosen koskea plus yksittäisiä enemmän tai vähemmän kierrettäviä paikkoja, että packraftin nopeudella ei ole niin väliä. Ennemmin koskikelpoisuudella, kestävyydellä ja keveydellä. Tämänkertainen reitti on poikkeus pitkän merimelonnan vuoksi. Paikkavehkeet aina mukaan.
Pakatessa ja punnitessa laskeskelin että satakunta tuntia menisi sellaisessa toiminnassa jossa repun paino haittaa, ja että yksi kilo hidastaisi noin yhden prosentin. Eli kilo lisää massaa ja tunti lisää aikaa. Maasto oli väliin niin pahaa tai kunto heikko että kilo ja kaksi-kolme tuntia olisi saattanut olla parempi suhdeluku. Muutaman sadan gramman vuoksi ei kuitenkaan kannata alkaa palelemaan.
Tunkkausta, lisää tunkkausta. Ylä ja alamäkeen.
SuomesTa on vaikea löytää riittävää pusikkoa malliharjoitukseen. Vedin vuosi sitten Inkoosta Porvooseen GPS-suunnalla läpi kaikesta mitä vastaan tuli. Se oli aivan liian helppoa. Viimeistelyretken tein Savonlinnan pohjoispuolella Hevonniemen alueella. Siitä olisi saanut suht hyvän vastaavuuden kun olisi vasiten valinnut kaikkein hankalimmat paikat. Onhan Alaskan reitillä helppoakin pätkää vaikka kuinka. Sanoisin kuitenkin että homma ratkeaa silloin kun eteneminen on vaikeinta. Löydätkö reitin, tuhlaatko voimia kiroiluun vai etenetkö tasaisesti ja taloudellisesti?
* * *
Ei mennyt läpi, mutta paljon tuli opittua. Ikinä en ole seikkailullisempaa seikkailu(kisaa) vetänyt. Eikä siihen tarvita kuin lähtö, maali ja vapaat kädet (jalat).