Kesä 2020. Elokuun ensimmäisen päivän ilta on kääntymässä yöksi. Etelä-Suomessa pimeä on jo laskeutunut, mutta se ei haittaa niitä satoja ihmisiä, jotka tuijottavat tietokoneidensa ruudulla liikkuvia pisteitä. Pisteet liikahtelevat karttapohjalla, joka kuvaa aluetta kaukana pohjoisessa.
Vätsärin erämaassa ei ole pimeästä tietoakaan, kun Alpo Kuusisto ja Pekka Sorjonen saapuvat vähän ennen iltakymmentä Äälisjärven rantaan. He ovat yksi niistä pisteistä, jotka nettiseuraajien kartalla liikkuvat. Gps-laite Pekan repussa paikantaa miesten sijainnin ja jakaa sen internetiin.
Osa kartan pisteistä ei ole liikkunut vähään aikaan, sillä joukkueet ovat pysähtyneet nukkumaan yöksi. Väsymys alkaa varmasti painaa myös nettiseuraajia, mutta sitten Facebookin keskustelupalstalle tulee viesti: ”Karens pizza kulkee vedessä!”
Vätsärissä Alpo ja Pekka eivät pystyttäneet leiriä Äälisjärven rannalle, vaikka heidän gps-pisteensä sinne hetkeksi pysähtyikin. Karens pizza -nimellä Lapland Wilderness Challengeen osallistuvat miehet ottivat sen sijaan repustaan kevyen kumiveneen, puhalsivat sen täyteen, laskivat vesille ja alkoivat meloa.
. . .
Vätsärissä ei voi liikkua noteeraamatta kiviä. Niitä on pieniä, keskikokoisia, isoja… ja talon kokoisia. Kiviä on paljon. Todella paljon. Tietyillä alueilla maaston kivisyys tekee jalan liikkumisesta hidasta. Joillakin alueilla todella hidasta.
Kokeneina seikkailu-urheilijoina Alpo ja Pekka ymmärsivät selvittää maaston erityispiirteet etukäteen, ja tehtyään pieniä kokeiluja ja laskelmia he huomasivat, että mukaan kannatti ottaa kumivene ja melat.
Viisipäiväisessä kilpailussa jalat joutuisivat koville, joten tunnin tai parin melontapätkä antaisi koiville tarpeellista lepoa. Kokeilujensa perusteella he ymmärsivät myös, että tasaisella järvellä voisi monesti liikkua kovempaa kuin röykkyisessä maastossa, jossa on pitää jatkuvasti etsiä jalansijaa, mutkitella ja kiipeillä.
Ja toden totta, Karens pizzan kumivene liikkui järvellä vähintään samaa vauhtia kuin viereisellä rannalla kävellyt Aulio-joukkue. Sen huomasivat myös tietokoneidensa äärellä kisaa seuraavat.
Gps-seurannassa Karens pizzan pallukan ”häntä”, eli viimeisen 30 minuutin aikana kuljettua matkaa kuvaava viiva oli vähintään yhtä pitkä kuin Aulion.
…
Seuraavana aamuna Alpo ja Pekka meloivat pitkän Surnujärven yli. Aulio joutui kiertämään järven, ja illalla tasoissa olleiden joukkueiden ero on yhtäkkiä pari tuntia.
Nettiseuraajat alkoivat arvella, että Karens pizza voisi tavoittaa jopa yli 10 kilometrin päässä taivaltavat kärkijoukkueet, sillä edessä oli lisää järviä ylitettäväksi.
Surnujärven rannassa Alpo ja Pekka kuitenkin tiesivät, ettei näin kävisi. Pizzalautta pysyisi repussa.
. . .
Heinäkuun toiseksi viimeinen päivä. Kilpailunjohtaja on hermostunut. Lapland Wilderness Challenge alkaisi seuraavana aamuna, mutta Johanna ja Päivi olleet vielä edes lähteneet maastoon. Heidän on määrä päivystää rastilla, jonne oli yli 35 kilometrin vaellus läpi Vätsärin kivikkoisimpien osien, ja kilpailijat saattaisivat ehtiä rastille jo lähtöpäivän iltana.
Kaiken lisäksi naiset aikoivat kantaa mukanaan packraftejä ja meloa ”jokaisen järven poikki”.
Kilpailunjohtajan teki mieli pyytää naisia jättämään melontaleikit paluumatkalle, mutta hän ei kehdannut. Toiset tulivat omalla kustannuksellaan vapaaehtoishommiin viikoksi, joten oli syytä olla kiitollinen, että he olivat ylipäänsä paikalla.
. . .
”Rastilla.” Päivin viesti oli ytimekäs. Kello oli puoli yksitoista ensimmäisen kisapäivän iltana, ja kilpailunjohtaja saattoi huokaista helpotuksesta. Naiset olivat ehtineet rastille. Yllättävän nopeasti, itse asiassa. Kilpailun kärjellä kestäisi vielä ainakin viisi tuntia, ennen kuin se saapuisi rastille.
Naisten reitti oli ollut yllättävän hyvä. Järviä ja lampia hyödyntäen matkasta tuli hieman pidempi kuin lyhyin maareitti, mutta järvet olivat tasaisia ja niillä liikuttiin lähes viivasuoraan. Lisäksi naisten lautoissa oli yksi etu, jota Alpolla ja Pekalla ei ollut.
…
Surnujärven ylityksen jälkeen Alpo ja Pekka saivat melonnasta tarpeekseen. Tai eivät niinkään melonnasta vaan veneestään. Huoltoasemalta ostettu vesileikkeihin tarkoitettu kumivene ei kestänyt Vätsärin kivikkoisia rantoja. Parin paikkailuyrityksen jälkeen miehet luovuttivat. Loppumatka käveltäisiin.
Karen pizza Jäävaaralla
Netistä kisaa seuraavat odottivat innolla Karens pizzan saapumista seuraavan suuren järven rannalle. Mutta kun gps-pallukka kohtasi Vainosjärven rantaviivan, se ei ylittänytkään sitä vaan kääntyi kulkemaan rannan suuntaisesti.
”Näyttää kiertävän. Niin toivoin näkeväni täplän vedessä”, yksi seuraaja kommentoi Facebookissa.
Nettiseuraajien pettymys näkyi Facebookin keskusteluissa. ”Pizzalautasta” oli tullut nettihitti. Yhteensä yli 10 000 ihmistä eri puolilta Suomea (ja maailmaa) seurasi kisan gps-seurantaa ja monia heistä kiinnosti nimenomaan Pizzalautan omalaatuiset reitinvalinnat.
Mutta lautta oli puhki ja pysyi loppumatkan repussa.
…
Kun Johanna ja Päivi lähtivät rastiltaan paluumatkalle kohti kilpailukeskusta, heitä ei seurannut kukaan, mutta packraftit olivat kunnossa.
Paluureitti oli pidempi mutta vieläkin hauskempi kuin tulomatka.
Naiset meloivat Vätsärin tunturiylängön poikki ylittäen jokaisen reitille osuneen pikkulammen ja päätyivät lopulta legendaariselle Routasenkurulle.
Routasenkuru, jos mikä, on kivinen. Sen pohjalla virtaava joki on välillä niin matala, ettei pohjakosketuksia voi välttää. Toisinaan joki katoaa kokonaan kivikkoon. Kaikkein hurjin paikka on kiviputous, jossa joki laskee pakettiauton kokoisten kivien alla suvantoon, mistä varsinainen jokireitti alkaa.
Kivikäsittelykään ei vaurioittanut naisten lauttoja. Niinpä he pystyivät melomaan koko kurun ja kaikki loppumatkan kivirantaiset järvet parikymmenen kilometrin päässä olevaan kilpailukeskukseen asti.
Jos haluat nähdä lisää kuvia Routasenkurusta, niin seuraa Kairacrossia Instagramissa.
Routasenkurulla naisten seuraan liittyi valokuvaaja ja seikkailija Poppis. Sen ansiosta näilläkin sivuilla voidaan nähdä komeita kuvia tuosta kumilauttojen kestotestistä.
…
Johannan, Päivin ja Poppiksen vielä nautiskellessa Vätsärin järvistä, lammikoista ja kivistä, joukkueet alkoivat saapua maaliin vietettyään Vätsärissä yli neljä vuorokautta.
Kisan aikana kilpailunjohtaja mielessä oli pyörinyt paljon se, miten Karens pizzan reitinvalinnat toivat tapahtumaan aivan uuden ulottuvuuden. Maasto tuntui suosivan kevyiden lauttojen kanssa kulkevia, olivathan Johanna ja Päivikin päässet sujuvasti rastilleen.
Kun Alpo ja Pekka saapuivat maaliin, kaikkia kiinnosti pizzalautan kohtalo. ”Hieman kehittämisen varaa”, Alpo kommentoi.
Sitten myös packraft-kolmikko palasi kisakeskukseen leveästi hymyillen. Uskomattoman hieno reissu!
Palkintojenjaon alkua odotellessa Alpo lähestyi kilpailunjohtajaa. “Tiiätsä mitä. Täällä pitäisi…”
Kilpailunjohtaja tiesi. Ajatus oli juuri valmistunut.
”Täällä pitäisi järjestää packraft-kisa!”
[suomeksi]
Summer 2020. The evening of the first day of August is turning into night. It is already dark in southern Finland, but it does not bother the hundreds of people who stare at the dots moving on the screen of their computers. The points move on a map that is from an area in the far north.
In Vätsäri wilderness, Lapland, it’s still light, and Alpo Kuusisto and Pekka Sorjonen arrive at the shores of Lake Äälisjärvi shortly before ten o'clock. They are one of the dots that move on the map of web followers. The GPS device in Pekka's backpack locates the men's location and shares it on the Internet.
Some of the dots on the map have not moved for a while, because the teams have stopped to sleep for the night. The online followers of Lapland Wilderness Challenge are getting tired also, but then a message will appear on the Facebook forum: “Karens pizza runs on the water!”
In Vätsäri, Alpo and Pekka, or team Karens pizza, did not set up a camp on the shores of Lake Äälisjärvi, even though their GPS dot stopped there for a while.
Instead, the men take a light inflatable boat from their backpack, blow it full, go down into the waters and start paddling.
. . .
You can't move in Vätsäri without noting boulders. They are small, medium, large… and house-sized. And there are many. In certain areas, the stonyness of the terrain makes the movement of the foot slow, in some areas really slow.
As experienced adventure athletes, Alpo and Pekka understood to find out the special features of the terrain in advance and after doing small experiments and calculations, they found that it was worth taking an inflatable boat and paddles with them.
In a five-day race, the legs would get hard, so an hour or two of paddling would give the legs the necessary rest. Based on their experiments, they also realized that on a flat lake they could move even faster than their rivals walking in rugged terrain.
And that really is the case, Karens Pizza’s inflatable boat is moving on the lake at least as fast as the team Aulio walking on the adjacent beach. Also those who are following the race at their computers notice it.
In GPS tracking , the line or tail of Karens pizzaäs dot, i.e. the distance traveled in the last 30 minutes, is at least as long, if not longer, as Aulio’s tail.
. . .
The next morning, Alpo and Pekka paddle over the long Surnujärvi. Aulio has to go around the lake, and the difference between the teams is suddenly a couple of hours.
Web followers began to speculate that Karens pizza could even catch the top teams, who are more than 10 kilometers away, as there are more lakes to cross.
However, on the shores of Lake Surnujärvi, Alpo and Pekka know that this would not happen. The “Pizza raft” would stay in the backpack for the rest of the race.
. . .
The second last day of July. The race director is nervous. Lapland Wilderness Challenge would start tomorrow morning, and Johanna and Päivi hadn’t even left yet. They are to be on duty at the control point 6 more than 35 kilometers away. They had to hike through the most rocky parts of Vätsäri, and the competitors might be at the control point 6 in the evening after the start.
On top of all that, the women are going to have packrafts with them and paddle “across every lake” on the way to control point 6.
The race director would like to ask the women to leave the packraft play on the return trip, but he don’t dare. They came to volunteer at their own expense for a week, so he has to be grateful that they were present at all.
. . .
“At the CP.” Päivi’s message is brief. It is half past eleven on the evening of the first day of the race, and the race director could sigh with relief. The women are at their control point. Surprisingly fast, in fact. It would take at least another five hours for the leaders of the race to arrive to CP6.
The women’s route had been surprisingly good. It was a little longer than the shortest foot route, but the lakes were flat and it was possible to move practically straight. In addition, the women’s rafts had one advantage that Alpo and Pekka did not have.
. . .
After crossing Lake Surnujärvi, Alpo and Pekka got enough of paddling. Or not so much of paddling but of their boat. The inflatable boat for water games purchased from the gas station could not withstand the rocky shores of Vätsäri. After a couple of attempts to patch the boat, the men surrendered. They would walk the rest of the course.
Karen's pizza on the top of Jäävaara hill
Those who followed the race online eagerly awaited the arrival of Karens Pizza on the shores of the next big lake. But when the GPS dot reached the shoreline of Lake Vainosjärvi, it did not cross the line, but set out to run along it.
“Looks like they are going around the lake. I so much hoped to see the Pizza raft on the water”, one follower commented on Facebook.
The disappointment of online followers was reflected in Facebook discussions. “Pizza raft” had become an online hit. A total of more than 10,000 people from all over Finland (and the world) watched the race's GPS tracking, and many of them were specifically interested in Pizza raft's unique route choices.
But the raft was punctured and remained in the backpack for the rest of the trip.
. . .
When Johanna and Päivi left control point 6 for a return trip to the competition center, no one followed them, but the packraft was okay.
The return route was longer but even more fun than the arrival trip.
The women paddled across the Vätsäri fell plateau, circling through every pond that hit the route, eventually ending up on the legendary Routasenkuru gorge.
The gorge is really rocky. The river flowing at its bottom is sometimes so shallow that bottom contact cannot be avoided. Sometimes the river disappears completely behind the rocks. The wildest place is a rocky waterfall, where the river falls under rocks the size of a van into the backwaters that begin the actual section of the river.
The stone treatment did not damage the women's rafts either. So they were able to paddle along the rocky lakes of the entire gorge and the rest of the way for twenty miles to the competition center.
If you want to see more pictures of Routasenkuru, follow Kairacross on Instagram.
At Routasenkuru, the photographer and adventurer Poppis joined the women. Thanks to that, you can also see handsome pictures of that endurance test of rubber rafts on these pages.
. . .
While Johanna, Päivi and Poppis were still enjoying the lakes, ponds and rocks of Vätsäri, the teams started to reach the finish line after spending more than four days in Vätsäri.
During the race, the race director’s mind had revolved a lot about how Karens pizza’s route choices brought a whole new dimension to the event. The terrain seemed to favor those traveling with light rafts, as Johanna’s and Päivi’s fast progress proved.
When Alpo and Pekka arrived at the finish line, everyone was interested in the fate of the Pizza raft. “There is a bit of room for improvement,” Alpo commented.
Then the packraft trio also returned to the race center with a wide smile. Incredibly great trip!
While waiting for the start of the prize-giving, Alpo approached the competition director. “You know what, there should… ”
The race director knew. The idea had just been completed.
“There should be a packraft race here!”